tiistai 31. lokakuuta 2017

Vaarojen maraton

Tämä rapsa tulee aika myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tänä vuonna arpaonni suosi ja sain paikan Vaarojen maratonin 43km:n matkalle. Tuo legendaarinen kisa juostaan Kolilla mielettömän kauniissa vaaramaisemissa, todella teknisillä poluilla. Verttiä matkalla tulee reilut 1600 metriä ja käytännössä reitti on joko nousua tai laskua. Kuten tavaksi on tullut, en valmistautunut kisaan mitenkään. En varannut majoituksia tai kyytejä hyvissä ajoin, ja kisaohjeet, pakolliset varusteet ja starttiajan tsekkasin muutama päivä ennen h-hetkeä. Perinteikkäästi meni myös treenien suhteen. Sairastin kunnon flunssan vähän ennen vaaroja ja treeniä tuli niin naurettavan vähän, ettei tosikaan. Pikkuisen itkeä tirautin yhdellä lenkillä kun tajusin, miten paskassa kunnossa olen. Myös tankkaus meni Pallas-Hetta-hengessä, eli sitä ei ollut. Ei nestetankkausta eikä hiilaritankkausta. Olin laiska, en saanut aikaiseksi. Laiskuutta on niin monenlaista! Jaksoin kyllä nauttia pari lasia punkkua edellisenä iltana.

Etukäteen ei kamalasti jännittänyt, koska – kuten tapoihin kuuluu – olin viimeiseen asti varma, etten pääse starttamaan. Kun kisa-aamuna sitten heräsin, tuumin, että kai tässä kannattaa alkaa raapia kamoja kasaan. Olin sentään ihan kaiken varalta ostanut pari geeliä, myslipatukoita ja HartSporttia (mutta en tietenkään testannut geelejä tai juomaa lenkeillä). Jännitys alkoi autossa matkalla Kolille (kyllä, sain kuin sainkin kyydin) ja tiivistyi starttia kohti. Startin odottelu on aina pahinta, mutta rakastan sitä kun vihdoin pääsee matkaan ja jotenkin sulkee kaiken muun ulkopuolelle. Alkaa nautinto. Ensimmäinen neljännes oli melkoista ruuhkaa, eikä päässyt oikein etenemään haluamaansa vauhtia. Se oli odotettavissa, koska olin käynyt patikoimassa reitin kesällä ja tiesin, että polut ovat kapeita, kivisiä ja juurakkoisia. Nyt ne olivat lisäksi hyvin mutaisia, mikä aiheutti ylimäärästä varovaisuutta juoksijoissa. Kovin reteitä ohituksia en uskaltanut tehdä.


Juoksu tuntui helpolta. Kiltisti kävelin jyrkemmät ylämäet, koska tiesin, että niitähän riittää! On syytä säästellä koipia. Alamäissä rullasi kivasti ja ajattelin, että onpa minusta tullut ihan semiketterä polkujuoksija kun uskallan juosta aikamoisessa kivikossakin. Eka puolikas meni tosi helpoissa fiiliksissä. Ajattelin siinä, että pitäisiköhän alkaa suorittaa, eikä vaan mennä mukavuusalueella. Tämähän on tavallaan kuitenkin kisa, että kai tässä voisi vähän kovemmilla sykkeillä mennä! Puolivälin jälkeen kuitenkin alkoi ilmaantua ongelmia. Oikeassa polvessa alkoi tuntua vähän ikävää pistoa.Vanha vaiva, joka tosin on ollut jo vuosia poissa. No, ne alamäet ovat polville kovia. Toinen ja vielä hankalampi riesa ilmaantui jossain vähän alle 30 kilometrin kohdalla: jalkakrampit! Niitä ei ole vielä koskaan ollutkaan juostessa. Tästähän saan syyttää varmasti sitä tankkausta, jota ei tapahtunut. Matkassa oli kyllä veden lisäksi vähän sitä HartSporttia ja suolaa. Suolaa nappailinkin säännöllisin välein aika reilusti. Välillä pohjekrampit pakottivat kävelemään ja jopa pysähtymään. Myös jalkaterä kramppasi pariin otteeseen ja etureidet myös. Ei kivaa!

Viimeiset noin 15 kilometriä olivat melkoista tasapainoilua sen suhteen, kuinka paljon/lujaa uskaltaa tai pystyy juoksemaan kramppien pelossa. Myös polvikipu paheni loppua kohden siten, että alamäissä piti himmailla ja yrittää olla koukistamatta polvea liikaa. Noin 10 kilometriä ennen maalia oli kuitenkin muuten hyvä olo ja olin varma, että maaliin pääsy on selvä juttu. Vaikka kävellen. Olin kuullut vanhoilta vaarojen kävijöiltä kauhutarinoita viimeisestä noususta, jolla on mittaa jotain kaksi kilometriä. Ajattelin, että ei se nyt niin paha voi olla, mutta oli se! Ainakin kun koivet olivat siinä jamassa kun ne nyt olivat minulla. En ole tainnut vielä koskaan kiroilla kisassa, mutta siinä viimeisessä nousussa olin välillä kiukkuinen kuin ampiainen ja päästelin kyllä tosi rumia sanoja. Etureidet meinasivat ihan väkisin kramppailla. Oli pakko välillä pysähtyä. Sen lisäksi alkoi heittää päässä. Mitäs ihmettä? En olekaan vielä koskaan ollut tilanteessa, jossa alle kilometri ennen maalia en ole sittenkään varma, pääsenkö perille. Olin jo välillä varma, että nyt lähtee taju ja onpa kiva saada DNF jotain 500 metriä ennen maalia! Vedin siinä vaiheessa yhden geelin ja sain erittäin ihanasti tsemppausta kanssajuoksijalta, jolle olin tilittänyt huoltani maaliinpääsystä höttöpään takia. Vaikka tuntui, ettei se mäki lopu ikinä, se loppui sittenkin! En ole ikinä eläessäni ollut niin onnellinen maaliviivan näkemisestä! Pysyin sittenkin tajuissani. Jostain sain vielä voimia tehdä kunnon maaliintuloloikat. Harmi, ettei kukaan ikuistanut sitä!

Vaarojen maraton oli mieletön kokemus ja vaikeuksien vuoksi se oli erittäin hyvä matka oman pään sisälle. Koskaan ei ole vielä ollut niin kovaa epäuskoa ja henkistä kamppailua loppumetreillä. Ei kyllä myöskään ole koskaan ollut tuollaisia fyysisiä ongelmia matkan varrella ja ”ihan kiva”, että voi syyttää niistä vain itseään ja omaa laiskuuttaan... Ehkä seuraavalla kerralla voisi pikkuriikkisen jopa valmistaa kehoaan tämmöisiin reissuihin. Suutarin lapsi, jne...

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kesän reissuja kuvin

Olen laiskistunut kirjoittamisessa. Samalla kun olisi vaikka mitä ylisanoja kuvaamaan kesän hienoja patikka- ja juoksureissuja, tuntuu, etten voi sanoa mitään. En voi sanoa mitään, koska mikään ei riitä kuvaamaan reissujen ja retkien merkitystä. Olen tänä kesänä käynyt patikoimassa ja vähän juoksemassa Alppeihin kuuluvilla Dolomiiteilla Pohjois-Italiassa, Hetta-Pallas-reitillä (kyllä, sen juoksun lisäksi kävin siellä patikoimassa), Kolin kansallispuistossa ja Etelä-Konneveden kansallispuistossa sekä piipahdellut siellä täällä lähialueilla nysäretkillä. Osan reissuista olen tehnyt yksin ja osan kaverin tai kavereiden kanssa. Toivon mukaan syksyllä saan vielä tehtyä uusia retkiä ennen kuin yöt tulevat liian kylmiksi nukkua ulkona omilla varusteilla. Oma luontosuhteeni on koko ajan voimistunut ja olen huomannut vieläkin entistä vahvemmin, etten kaipaa yhtään kaupunkilomia (rantalomista nyt puhumattakaan). Luonnossa minun on parempi olla kuin missään muualla. Aina kun tulen pois retkiltä, jää sanomaton ja kummallisesti kalvava kaipuu luonnon helmaan. Jokainen retki on muuttanut minua peruuttamattomasti. Jotenkin tuntuu, että jotain isompaa minussa on muuttumassa. Koska en osaa sanoa mitään järkevää, laitan nyt tähän vaan tukun (korkeintaan keskinkertaisia, käsittelemättömiä) kuvia joistain mieleenpainuvimmista retkistä. Kuvat puhukoot puolestaan.

Dolomiiteilla saatiin kokea paistetta ja ukkosta. Tuonne on päästävä uudestaan juoksulomalle!









Etelä-Konneveden kansallispuisto on ällistyttävän kaunis. Näissä maisemissa juokseminen on silkkaa nautintoa. Polveilevaa maastoa ja toinen toistaan seuraavia maisemapaikkoja riittää.







Hetta-Pallas on NIIN ihana, vaikka sataisi päivät läpeensä. Pakko päästä pian uudestaan!







Petkeljärven luonto on maisemiltaan hyvin kotoisa, etten sanoisi jopa "jokapäiväinen".






Koli ja Herajärven kierros. Niin ikään tuttua ja turvallista, mutta ah, niin nautinnollista.






Nyt vaan haaveilemaan ja suunnittelemaan uusia retkiä!

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Vihdoin NUTS ja ultraneitsyyden menetys!

Joku saattaa muistaa sen kun mainitsin pari vuotta sitten (?) täällä NUTS Pallas -haaveista. Olin ihastunut ikihyviksi luettuani kisaraportteja Pallas-Hetta -juoksusta ja paikka 55 km:n kisaan olikin jo varmistettuna viime vuodelle. Tein kuitenkin ”leenat”, eli hankin koipeeni vaihteeksi jonkun vaivan ja osallistuminen piti siirtää vuodella eteen päin. Jos seuraava rapsa kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että olen julkaissut sen melkein samanlaisena eräässä juoksuaiheisessa Fb-ryhmässä. Tässä kuitenkin hieman pidempi versio:

Viime vuoden osallistumisen peruuntuminen oli sen verran kova paukku kaiken vuosikausien juoksuepäonnen päälle, että tänä vuonna en sovitellut lomaa NUTSin yhteyteen, enkä varannut majoitusta tai kyytejä ajoissa. Viimeiseen päivään asti olin melko varma, ettei tämä tule tapahtumaan. Kevään Karhunkierroskin piti perua flunssan takia, varmasti jotain sattuu taas. Jos nyt listaan muutaman asian, minkä kuvittelin voivan pilata tämän: rasitusvamma, flunssa, mahatauti, tapaturma salilla/lenkillä/muissa treeneissä, liikenneonnettomuus, junan ja/tai bussin rikkoutuminen tai aikataulujen myöhästyminen, kyydin oharit, liikennetukko, porokolari, liukastuminen banaaninkuoreen, auton alle jääminen suojatiellä, terrori-isku, joku hullu sattumapuukottaja, tulipalo… Näitähän riittää! Lopetin släkkäämisen hyvissä ajoin (ettei vaan mene nilkka), suunnistamaan tai muuten metsään en uskaltanut mennä enää viikkoon (samasta syystä). Itse asiassa viimeiseen viikkoon en uskaltanut käydä enää oikein missään, ettei vaan sattuis mitään. :D Koska olin viimeiseen asti melko varma, etti tule tapahtumaan, en myöskään panostanut kamalasti tankkaamiseen tai muuhun valmistautumiseen. Söin mitä sattuu, join aivan liian vähän. Varusteita rupesin katselemaan lähtöä edeltävänä iltana ja totesin siinä samassa, että luottotrikoot ovat väärässä kodissa. Noniin, voi paska. Nyt en ainakaan voi juosta! Juoksin kyllä saman tien urheiluliikkeeseen katsomaan, olisiko siellä samanlaisia. Olisin ostanut hinnalla millä hyvänsä. Vaan ei ollut. Tämä on paha enne.

Kun olin perjantaina perillä majapaikassa Hetassa, alkoi se valjeta: tämä taitaa tällä kertaa olla totta! (Vai tuntuuko kurkussa sittenkin pintä käheyttä, ehkä flunssanpoikanen?) Paniikki. Epäusko. Into ja kauhu, kaikki yhtä aikaa. Oikea jalkapohja oli kiukutellut vähän viimeiset pari viikkoa (no tietysti JOTAIN harmia pitää olla), joten olin ihan varma, että siitä tulee ongelma. Olin ehkä 90-prosenttisen varma, että niin tulee tapahtumaan. Pelotti. Ehkä kuulostaa hassulta, mutta ei minua se matkan pituus pelottanut. Myöskään maasto ei pelottanut, sillä rumuan metsissä ja mäissä aika paljon ja juoksen pääasiassa poluilla. Mutta toisaalta olen viimeiset vuodet juossut määrällisesti tosi vähän. Siis tosi vähän. Muuta treeniä kyllä tulee aika paljon. Minua pelotti, mikä paikka rupeaa oireilemaan ja missä kohtaa. Mitä henkistä taistelua tulee olemaan edetä kivun kanssa. Mitä jos en pysty edes kävelemään, miten pääsen pois tunturista. Jos joudun keskeyttämään, miten pääsen siitä henkisesti yli. Eikä minulla ole siellä ketään tuttua, joka ymmärtäisi. Lähden sinne yksin ja sitten ryven itsesäälissä ihan itsekseni, eikä kukaan lohduta.

Jostain kumman syystä meteoriitti ei pudonnut päälle eikä mitään muutakaan katastrofaalista sattunut ennen h-hetkeä. Lähtömerkkiä odotellessa itketti ensimmäisen kerran. NYT se tapahtuu ihan oikeasti! Katselin ympärilläni olevia juoksijan näköisiä ihmisiä ja ajattelin, mitä ihmettä minä rapakuntoinen pullervo teen täällä? Mutta heti kun letka lähti hiljalleen kiipimään rinteeseen, mieli alkoi tyyntyä. Ihanaa, mäki! Pitkä mäki! Meno tosin tuntui hirmu hitaalta monen monta ekaa kilometriä ja olisi ihan kamalasti tehnyt mieli juosta. Katselin kävelevää ihmisletkaa ja ajattelin, ettei liki 700 ihmistä voi olla väärässä. Varmaan siis kannattaa kävellä. Minähän en tiedä tästä mitään, olen ensimmäisellä ultramatkallani. Olen täällä nöyränä oppityttönä ja otan varman päälle. En ajattele kelloa, sillä ei ole mitään väliä. Kunhan pääsen maaliin omin jaloin. Se tuntuisi tässä tilanteessa lottovoitolta.

Jalkapohjassa tuntui vähän ekat 5-7 kilometriä. Ei nyt kipua, mutta sellaista tuntemusta, joka vähän huolestutti. Sitten se tuntemus jossain vaiheessa vaan katosi, eikä tullut takaisin. Miten epätodellista! Siinä vaiheessa kun tajusin kaiken tuntuvan helpolta ja kivuttomalta, itkin jälleen. Juoksin mitä upeimmissa maisemissa, kaikki tuntui täydelliseltä ja minun oli maailman paras olla. Vaikka olen ollut aina niin tyytymätön kroppaani monin eri tavoin, nyt kiitin sitä mielessäni ja liikutuin taas. Kiitos, ettet olekaan ihan huono ja anteeksi, että olen sinulle niin tyly.

Eka huolto oli jossain 26 kilometrin paikkeilla. Sinne tullessa alkoi jo tulla orastava tunne siitä, että ehkä tämä meneekin hyvin loppuun asti? Voisiko sittenkin olla niin? Olo oli voimallinen, jalat vielä hyvissä voimissa. Matkanteko oli ihanaa ja aika meni kuin siivillä. Suurimman osan ajasta taitoin matkaa niiden aivan ihanien ihmisten kanssa, jotka olin tavannut edellisenä iltana majapaikassa. (Siis en ollutkaan enää yksin, olinkin saanut hetkessä ison tukun kavereita.) Välillä juoksin joidenkin muiden ihanien ihmisten kanssa. Välillä juteltiin, välillä laulettiin, välillä oltiin hiljaa. Liikutuin matkan aikana lukemattomia kertoja. Ajattelin, että minun kuulu sittenkin olla juuri täällä. Juuri tätä minä rakastan.

(Kuvitelkaa tähän kuva porolaumasta tunturin laella. Blogger ei nyt suostu sitä kuvaa tähän liittämään.)





Viimeisten kilometrien aikana, kun olin täysin varma, että pääsen maaliin, oli jo tosi vaikea olla itkemättä sellaista huutoitkua. Huutoitku ja juokseminen yhdessä on tosi vaikeaa. Nieleskelin ja ajattelin veitsiä, haarukoita, tiskejä... Niin ajattelen aina kun pitää hillitä tunteitaan. Luin sen jostain joskus. Maaliin tulo ei varmasti häivy mielestä ikinä, eikä kyllä mikään hetki tuolta reissulta muutenkaan. Minusta tuntuu, että se saattoi olla tähänastisen elämäni paras päivä. Olin tosi yllättynyt, ettei maalissa ollutkaan kaikkensa antanut olo, vaikka tietysti jalka jo painoi. Matkaa kertyi 57 kilometriä. Ei tuntunut siltä! Mihin se päivä hurahti?! Koko matka tuli mentyä matalilla sykkeillä, ei hapottanut, ei ollut jalkavaivoja ja kaikki imeytyi hyvin, joten siinäpä ne rakennuspalikat hyvävoimaisuuteen. Jättiläisreisistäni, jotka rakastavat mäkiä, oli varmasti myös etua. Tiedän varsin hyvin, että tarina olisi voinut olla joku toinen päivä aivan toisenlainen, mutta onneksi nyt oli tuollainen päivä. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta, ettei sillä kiitollisuudella ole rajoja.

Minä olen ultrajuoksija ja minusta tuntuu, että se on juuri minun juttuni. Ja nimenomaan poluilla, metsissä, tunturissa, vuorilla… Paljon mäkiä, paljon luonnossa liikkumista. Mitään en rakasta niin paljon! Eivätkä ne mäet huuda, että sinä olet vääränlainen tai väärän kokoinen tänne. Silloin ei minunkaan pitäisi huutaa. Jälkipyykissä yritän myös torjua ne ajatukset, että olisi pitänyt mennä kovempaa kun kerran olisi ollut voimia ja että ei olisi pitänyt hengailla huollossa ja vessajonoissa niin pitkään. Ensimmäinen kerta on kuitenkin aina ensimmäinen ja nyt tiedän paremmin, mihin pystyn. Tuosta reissusta sain kyllä hitosti itseluottamusta ja uskoa kropan kestämiseen. Palautuminenkin meni tosi hyvin, vaikka siihen panostaminen oli samaa luokkaa valmistautumisen kanssa: heti kisaa seuraavana päivänä 12 tuntia bussissa ja junassa huonolla syömisellä ja juomisella, naurettavat yöunet ja heti seuraavana aamuna töihin. No mutta siitä huolimatta tällä hetkellä mikään paikka ei vaivaa ja juoksu tuntuu hyvältä. Varmaan tulen ottamaan vielä monia pohjakosketuksia juoksun kanssa tässä tulevina vuosina, mutta nyt tiedän, että niistä voi nousta. Ei kannata luovuttaa ikinä, kannattaa vaan lakata yrittämästä. Nauttia vaan.

Sen pituinen se. Vaikka toivottavasti näitä tulee vielä lisää… Minun pitäisi joskus ryhdistäytyä kirjoittamaan myös alkukesän patikoinneista Alpeilla, mutta jotenkin en vaan nyt meinaa saada aikaiseksi. Ehkä se päivä vielä tulee.

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Minä, Venla

Olen tunnetusti huono sanomaan ei. Lisäksi innostukseni roihahtaa liekkeihin pienimmästäkin kipinästä. Kolme viikkoa sitten koulukaveri vuosien takaa kysyi, lähtisinkö Jukolaan Venlojen viestiin suunnistamaan. Ennen kuin tajusinkaan, olin vastannut myöntävästi. Siinä vaiheessa minulla oli aikuisiältä kaksi suunnistuskertaa takana ja nekin viime kesältä. Sitä ennen olin suunnistanut ala-asteella, jos sitä nyt voi suunnistukseksi sanoa… Jaahas, kolme viikkoa aikaa oppia suunnistamaan. Eihän siinä auttanut muu kuin kääriä hihat!

Taustana kerrottakoon, että joukkueella oli tiedossa, etten osaa suunnistaa. Kaikki vakuuttelivat, että ei haittaa yhtään ja että pääasia, että päästään osallistumaan. Viis lopputuloksesta ja itse asiassa viis siitäkin, jos tulosta ei tule. Mennään pitämään hauskaa ja hakemaan uusi hieno kokemus. Kun sen muotoilee noin, se kuulostaa mukavalta ja rennolta. Mutta sitten kun meni päivä tai pari, alkoi perfektionistin pääkopassa kajahdella kaikenlaiset ajatukset. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Miten löydän yhtään rastia kun radat on tehty huippujen mukaan? Miten voin mennä pilaamaan joukkueen suorituksen omalla törttöilylläni? Kun luin kilpailuohjeita tapahtumasivuilta ja joukkuetovereiden harjoituksia WhatsApp-ryhmästä, aistin orastavaa toiminnanohjauksen ongelmaa ja tulin hetki hetkeltä epävarmemmaksi.

Alkoi armoton väkisinsuunnistus. Hankin kotikaupungin kiintorastikartat ja yritin opiskella karttamerkkejä viime kesänä saadusta vihkosesta. Kompassin käyttö oli unohtunut tyystin. Metsään oli kiva mennä, kuten aina, mutta suunnistus ei oikein ottanut sujuakseen. Kaikki kokonaiset viisi suunnistusharjoitusta, jotka tein ennen koitosta, päättyivät luovuttamiseen ja ihan vaan maisemalenkkeilyyn muutaman löydetyn rastin jälkeen. Tapasin joukkueeni: koulukaverini ja kaksi minulle tuntematonta naista vasta viikkoa ennen Jukolaa. Se vähän tyynnytti mieltä. He olivat oikeasti tosi rentoja ja mukavia tyyppejä, eivätkä lainkaan suorittajia. Vaikuttivat olevan vilpittömästi sitä mieltä, että ihan sama miten suunnistus menee. Huh, ehkä tämä tästä...


Viime lauantaina se h-hetki sitten koitti. Menimme alueelle jo hyvissä ajoin aamupäivän puolella. Kaikki tuntui niin jännittävältä! Katselimme toisiamme ja puhaltelimme jännitystä huulten välistä. Minä lähdin viemään viestiä toisella osuudella. Se oli oikeastaan paras paikka: ei tarvinnut jännittää alun yhteislähtöä, mutta ei myöskään odotella omaa vuoroa kovin pitkään. Oma osuus tuntui menevän tosi nopeasti ohi, vaikka kyllähän sitä aikaa kului. En nimittäin hallitse vielä ollenkaan kartan lukua yhtä aikaa liikkumisen kanssa ja myös karttamerkkejä pitää vähän hakea. Suunnan osaan sentään kompassilla ottaa ja se oli ihan tarpeen Jukolassa. Muista suunnistajista sai kyllä paljon apuja ja varsinainen suunnistaminen oli kohdallani melko vähäistä. Silti sitäkin piti tehdä, jotta ei harhautunut väärään letkaan. Maastoa oli manattu vaikeakulkuiseksi, mutta minusta se oli aivan hyvä. Pystyi juoksemaan maaston puolesta tosi hyvin, kartanluvun kömpelyyden takia ei niinkään hyvin.

Lähtiessä minulla oli tavoitteena päästä ehjänä pois, sillä lähiviikkoina on luvassa monta juttua, jossa tarvitaan ehjää kroppaa ja eritoten ehjiä jalkoja. Toissijainen tavoite oli, että löytäisin kaikki rastit. Se tuntui kyllä tosi kaukaiselta tavoitteelta. Muita tavoitteita ei sitten ollutkaan. Ajalla ei ollut mitään merkitystä. Lopputulema on se, että pääsin ehjänä pois ja löysin kaikki rastit. Aivan mahtava fiilis viimeisellä rastilla kun tajuaa, että se oli siinä! Maalisuoraa juostessa ja koko loppuilta siitä sänkyyn asti hymyilin niin, että posket olivat hellinä. Mikä parasta, koko meidän joukkue onnistui yli omien odotusten ja saatiin hyväksytty tulos. Ihana palata niihin tunnelmiin tätä kirjoittaessa! Yksi parhaita urheilukokemuksia kaiken jälkeen.

Kun mietin tätä prosessia ja mitä kaikkia ajatuksia sen myötä on vellonutkaan päässä tänä lyhyenä aikana, oivalsin jotain. Se pieni kipinä ja sitä seuraava roihahdus ovat  niitä oikeita tunteita, joita tällaisten asioiden äärellä kuuluu tuntea. Ensireaktio ja innostus on lähellä sitä tunnetta, jonka saavuttaa kun pelottava ja uusi asia on ohi. Toisaalta, jos ei siinä alkukipinän ja roihun hiipumisen välillä käy läpi kaikkia niitä pelonsekaisia ajatuksia epäonnistumisista, ei onnistuminen ehkä tuntuisikaan niin makealta? Sanottakoon, että suunnistusroihu ei sammunut, vaan palaa edelleen. Nyt ilman paineita. Huomaan ajattelevani, että olisipa kiva mennä ensi vuonna siihen varsinaiseen Jukolan viestiin, siis yöllä… Silti on myönnettävä, että sunnuntain juoksulenkki ilman paineita löytää yhtään mitään oli hyvin rentouttavaa. Nyt kuitenkin pakkaan taas juoksureppuun kartan ja kompassin, ja menen itikoiden seuraksi metsään. Minä, Venla.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Päivitys

Havahduin siihen, että en ole aikamääriin kirjoitellut blogiin. Viimeksi lokakuussa. Parina ohikiitävänä hetkenä tässä välissä olen kyllä asettunut näppäimistön ääreen jokin aihe mielessäni, mutta lopulta olen päätynyt deletoimaan tekstin. Ehkä se on merkki siitä, että blogi on tiensä päässä ainakin toistaiseksi.

Ennen määrittelemättömän pituisia hyvästejä voisin tietysti tehdä nopean kuulumisten päivityksen. Mitään kovin uutta ei kuulu, vaan melko tasaisen hyvää. Kroppa on siinä määrin toiminut ihan hyvin, että olen voinut edelleen jatkaa säännöllistä juoksuharjoittelua melko säännöllisine pitkine lenkkeineen. Lisäksi käyn edelleen nyrkkeilyssä ja kehonpainoharjoittelussa, teen jonkun verran muuta voimaharjoittelua ja piipahdan spinningissä toisinaan. Ilma-akrobatian jätin pois ohjelmasta, sillä olin tyytymätön tuntijärjestelyihin. Sen sijaan otin tilalle ilmajoogan, joka on tuntunut oikein mukavalta.

Liikuntaharrastuksia on joulusta asti häirinnyt vasemman käden ja lavan seudun voimattomuus sekä ajoittainen jomotus niskassa ja kädessä. Syyksi paljastui välilevyperäinen vaiva, eli ilmeisesti pieni pullistuma kaularangassa. En ole voinut punnertaa tai vetää leukaa ym., sillä toisessa yläraajassa on ollut voimaa vain noin puolet normaalista ja se on ollut vähän holtittoman oloinen. Lisäksi jotkut asennot provosoivat aika mojovan jomotuksen, joten treenaaminen ei ole ollut aivan normaalia reiluun kuukauteen. Päälläseisonnan voi nyt varmaan unohtaa kokonaan ja käsilläseisontaharjoituksiakin voin jatkaa vasta kun käsi toimii normaalisti, eikä niska- ja käsikipu provosoidu näin helposti. Tilanne on onneksi mennyt viime viikkoina koko ajan paremmaksi ja menee kyllä ajan kanssa ohi. Hieman vaatii vaan malttia ja nöyryyttä.

Kevään lähestyminen ja valon lisääntyminen saa mielen virkistymään ja huomaan, että haikailen metsään yhä enemmän. Olen ottanut satoja kuvia hienoista auringonlaskuista ja lumikiteistä puiden oksilla. Ai että, miten nautinkaan luonnossa liikkumisesta ja miten mukavaa kun luonnon kauneutta voi taas katsella työpäivän jälkeen muutenkin kuin otsalampun valossa!

Mukavaa kevään odotusta kaikille! Nauttikaa kaikesta ihanasta ympärillänne ja antakaa luonnon hoitaa. :-)



sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ähellystä ilmassa

Muutama viikko sitten aloitin uuden harrastuksen, ilma-akrobatian. Sehän meni kuten arvasin: olen ryhmän ainut täti-ikäinen rautakanki ja lisäksi porukan ainut, jolla ei ole aiempaa kokemusta lajista. No, jonkun on aina oltava vanhin, jäykin, pönäköin, jänishousuin ja surkein. Hyvä kun voi olla sitä kaikkea kerralla! Onneksi se nuori, nätti, notkea ja taitava porukka on tosi kannustava ja mukava, minkä vuoksi tämä täti ei luovuttanut ensimmäisen kerran jälkeen.

Ensimmäisellä tunnilla ajattelin, mitä ihmettä teen täällä? Miksi olen ilmoittautunut sellaiseen harrastukseen, jossa en uskalla kokeilla mitään? Järki hoi. Lisäksi muiden etumatka tuntui epäreilulta ja oli noloa äheltää kankaassa useiden silmäparien katsoessa samalla kun viereisessä kankaassa joku siro taituri kieputteli ketterästi ties mitä temppuja. Niissä treeneissä en nähnyt mukavuusaluettani edes kiikareilla.


Toisen akrotunnin jouduin jättämään väliin kun onnistuin ihan muissa treeneissä saamaan käteni totaalisen auki. Ai että kun harmitti! Siis mitä, harmitti? Vaikka olin paska, vaikka hävetti ja oli epämukavaa... Siis silti harmitti kun en päässyt? Niin, joku kumma siinä äheltämisessä sittenkin koukutti, tai sitten olen jotenkin masokistinen luonne. Kuin ihmeekseni seuraava tunti olikin jo ihan jostain muusta maailmasta. Olin kokenut parin viikon aikana varmaan jonkin henkisen superkompensaation ja tuntui ihmeelliseltä kun heti ekalla yrittämällä kankaassa kiipeäminen onnistui ja sain tehtyä trapetsilla juttuja, joiden en todellakaan uskonut olevan mahdollisia vielä aikoihin! Heti perään todettakoon, että kyllä se minun meno on todella kömpelöä ja varmaan särkee katsojan silmiä. Tuli kuitenkin sellainen tunne, että minä pystyn kyllä tähän, minä opin ja minä uskallan! Lopulta ilma-akrobatiahommat ovat hyvin lähellä street workoutista tuttuja liikkeitä ja ”temppuja”. Lajit siis tukevat toinen toistaan.

Huomenna pääsee taas temppuilemaan ilmassa. Jee! Sitä odotellessa painelen ulos nauttimaan mitä ihanimmasta vuodenajasta ja sen tarjoamista upeista maisemista.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Keinotekoinen viikko

Elämä rytmittyy pieniin ja isompiin sykleihin: sekunteihin, minuutteihin, tunteihin, päiviin, viikkoihin, kuukausiin, vuodenaikoihin ja vuosiin. Sama pätee suunnitelmallisten treeniohjelmien kanssa. Eksentrisen ja konsentrisen vaiheen kesto, sarjataukojen kesto, lenkin vauhti ja kesto, treenikerran kesto, viikossa yksi sellainen ja yksi tuollainen treeni, pari tuollaista ja yksi pitkä. Kevyet, keskiraskaat ja raskaat viikot, lepoviikot, eri kaudet... Näitähän riittää. Sekunneille ja minuuteille yksittäisen harjoituksen sisällä on harjoitusvasteen kannalta merkitystä, samoin eri tehoisten harjoituspäivien ja lepopäivien ajoittamiselle sekä harjoittelun kausijaolle. Harjoittelun rytmittäminen on siis tavoitteellisen treenaamisen kannalta tärkeää, mutta joskus kalenterin mukaan rytmittäminen ja varsinkin viikko tuntuu minusta todella keinotekoiselta ajanjaksolta. Ainakin silloin kun on miljoona lempilajia ja haluaisi tehdä kaikkea. Ja silloin kun on nainen, joka joutuu joka kuukausi kamppailemaan hormonimyrskyä vastaan. Palataan joskus myöhemmin näistä ensimmäiseen ja keskitytään nyt hetkeksi jälkimmäiseen.

Kuukautiskierrosta ei kovin paljon puhuta harjoittelun rytmittämisen yhteydessä. Tuskin kuitenkaan olen ainut nainen maailmassa, kenen elämä on enemmän tai vähemmän pilalla noin kerran kuussa. Treeni ei kulje ja jos totta puhutaan, ei edes liiemmin huvita treenata. Kroppa on turvoksissa ja mieliala sahaa edestakaisin enemmän kuin kiky-ratkaisu. Tässä iässä onneksi jo ymmärrän suhtautua huumorilla siihen, että kyseenalaistan elämäni tarkoituksen ja liikutun vaikka lottoarvonnasta säännöllisin väliajoin. Kaikilla ei tietenkään ole näin vaikeaa ja joku saattaa kokea olevansa elämänsä tikissä kuukautisten aikaan. Onnea teille! Kuitenkin me, ketkä muutumme hirviöiksi, voisimme hyötyä (ja läheisemme voisivat hyötyä) siitä jos huomioisimme tämän asian harjoittelun rytmityksessä.

Omalla kohdallani olen huomannut, että on ihan turha yrittää tehdä väkisin vaikkapa maksimivetoja tai jotain muuta hyvin hapokasta kuukautiskieron tietyssä vaiheessa. Se ei vaan kertakaikkiaan suju ja elämä tuntuu entistä kurjemmalta. Levy suklaata, pari lasia punkkua ja maailman pakoilu sohvan nurkassa tuntuisi parhaalta mahdolliselta ratkaisulta, mutta sekään ei toimi. Se vain pahentaa maailmaa syleilevä alakuloa ja dramaattisuutta sekä kropan kokonaisvaltaista koomaa. Itselleni sopivaa liikuntaa on silloin kevyt pk-lenkkeily ja muu kohtuukuormitteinen puuhastelu. Siis kevyt viikko. Tai siis ”viikko”. Ei sen tarvitse olla kokonainen viikko, eikä siinä välissä tarvitse olla kokonaisia eri tasoisia harjoitus- tai lepoviikkoa. Sopivia kisoja ei voi tietenkään ajoittaa kierron perusteella, mutta koska harjoittelun voi, miksi ei tekisi niin? Samaa ajatusta voi hyödyntää siinäkin tapauksessa, että kuuluu niihin onnekkaisiin, joilla menkat tuovat pelkästään lisäpotkua treenaamiseen. Ei elimistö ihan oikeasti ymmärrä kalenteriviikoista mitään. Jos kehosi biologinen viikko on jotain muuta kuin tismalleen seitsemän päivää, se on ihan ok. Kannustan kuuntelemaan kehoa enemmän ja katsomaan kalenteria vähemmän. Meillä on erilaisia biologisia rytmejä, joten ehkä treenikin sujuu paremmin jos uskaltaa luopua siitä ajatuksesta, että suunnitelma kulkee seitsemän päivän tai neljän seitsemästä päivästä koostuvan viikon sykleissä.