tiistai 20. kesäkuuta 2017

Minä, Venla

Olen tunnetusti huono sanomaan ei. Lisäksi innostukseni roihahtaa liekkeihin pienimmästäkin kipinästä. Kolme viikkoa sitten koulukaveri vuosien takaa kysyi, lähtisinkö Jukolaan Venlojen viestiin suunnistamaan. Ennen kuin tajusinkaan, olin vastannut myöntävästi. Siinä vaiheessa minulla oli aikuisiältä kaksi suunnistuskertaa takana ja nekin viime kesältä. Sitä ennen olin suunnistanut ala-asteella, jos sitä nyt voi suunnistukseksi sanoa… Jaahas, kolme viikkoa aikaa oppia suunnistamaan. Eihän siinä auttanut muu kuin kääriä hihat!

Taustana kerrottakoon, että joukkueella oli tiedossa, etten osaa suunnistaa. Kaikki vakuuttelivat, että ei haittaa yhtään ja että pääasia, että päästään osallistumaan. Viis lopputuloksesta ja itse asiassa viis siitäkin, jos tulosta ei tule. Mennään pitämään hauskaa ja hakemaan uusi hieno kokemus. Kun sen muotoilee noin, se kuulostaa mukavalta ja rennolta. Mutta sitten kun meni päivä tai pari, alkoi perfektionistin pääkopassa kajahdella kaikenlaiset ajatukset. Mitä ihmettä oikein ajattelin? Miten löydän yhtään rastia kun radat on tehty huippujen mukaan? Miten voin mennä pilaamaan joukkueen suorituksen omalla törttöilylläni? Kun luin kilpailuohjeita tapahtumasivuilta ja joukkuetovereiden harjoituksia WhatsApp-ryhmästä, aistin orastavaa toiminnanohjauksen ongelmaa ja tulin hetki hetkeltä epävarmemmaksi.

Alkoi armoton väkisinsuunnistus. Hankin kotikaupungin kiintorastikartat ja yritin opiskella karttamerkkejä viime kesänä saadusta vihkosesta. Kompassin käyttö oli unohtunut tyystin. Metsään oli kiva mennä, kuten aina, mutta suunnistus ei oikein ottanut sujuakseen. Kaikki kokonaiset viisi suunnistusharjoitusta, jotka tein ennen koitosta, päättyivät luovuttamiseen ja ihan vaan maisemalenkkeilyyn muutaman löydetyn rastin jälkeen. Tapasin joukkueeni: koulukaverini ja kaksi minulle tuntematonta naista vasta viikkoa ennen Jukolaa. Se vähän tyynnytti mieltä. He olivat oikeasti tosi rentoja ja mukavia tyyppejä, eivätkä lainkaan suorittajia. Vaikuttivat olevan vilpittömästi sitä mieltä, että ihan sama miten suunnistus menee. Huh, ehkä tämä tästä...


Viime lauantaina se h-hetki sitten koitti. Menimme alueelle jo hyvissä ajoin aamupäivän puolella. Kaikki tuntui niin jännittävältä! Katselimme toisiamme ja puhaltelimme jännitystä huulten välistä. Minä lähdin viemään viestiä toisella osuudella. Se oli oikeastaan paras paikka: ei tarvinnut jännittää alun yhteislähtöä, mutta ei myöskään odotella omaa vuoroa kovin pitkään. Oma osuus tuntui menevän tosi nopeasti ohi, vaikka kyllähän sitä aikaa kului. En nimittäin hallitse vielä ollenkaan kartan lukua yhtä aikaa liikkumisen kanssa ja myös karttamerkkejä pitää vähän hakea. Suunnan osaan sentään kompassilla ottaa ja se oli ihan tarpeen Jukolassa. Muista suunnistajista sai kyllä paljon apuja ja varsinainen suunnistaminen oli kohdallani melko vähäistä. Silti sitäkin piti tehdä, jotta ei harhautunut väärään letkaan. Maastoa oli manattu vaikeakulkuiseksi, mutta minusta se oli aivan hyvä. Pystyi juoksemaan maaston puolesta tosi hyvin, kartanluvun kömpelyyden takia ei niinkään hyvin.

Lähtiessä minulla oli tavoitteena päästä ehjänä pois, sillä lähiviikkoina on luvassa monta juttua, jossa tarvitaan ehjää kroppaa ja eritoten ehjiä jalkoja. Toissijainen tavoite oli, että löytäisin kaikki rastit. Se tuntui kyllä tosi kaukaiselta tavoitteelta. Muita tavoitteita ei sitten ollutkaan. Ajalla ei ollut mitään merkitystä. Lopputulema on se, että pääsin ehjänä pois ja löysin kaikki rastit. Aivan mahtava fiilis viimeisellä rastilla kun tajuaa, että se oli siinä! Maalisuoraa juostessa ja koko loppuilta siitä sänkyyn asti hymyilin niin, että posket olivat hellinä. Mikä parasta, koko meidän joukkue onnistui yli omien odotusten ja saatiin hyväksytty tulos. Ihana palata niihin tunnelmiin tätä kirjoittaessa! Yksi parhaita urheilukokemuksia kaiken jälkeen.

Kun mietin tätä prosessia ja mitä kaikkia ajatuksia sen myötä on vellonutkaan päässä tänä lyhyenä aikana, oivalsin jotain. Se pieni kipinä ja sitä seuraava roihahdus ovat  niitä oikeita tunteita, joita tällaisten asioiden äärellä kuuluu tuntea. Ensireaktio ja innostus on lähellä sitä tunnetta, jonka saavuttaa kun pelottava ja uusi asia on ohi. Toisaalta, jos ei siinä alkukipinän ja roihun hiipumisen välillä käy läpi kaikkia niitä pelonsekaisia ajatuksia epäonnistumisista, ei onnistuminen ehkä tuntuisikaan niin makealta? Sanottakoon, että suunnistusroihu ei sammunut, vaan palaa edelleen. Nyt ilman paineita. Huomaan ajattelevani, että olisipa kiva mennä ensi vuonna siihen varsinaiseen Jukolan viestiin, siis yöllä… Silti on myönnettävä, että sunnuntain juoksulenkki ilman paineita löytää yhtään mitään oli hyvin rentouttavaa. Nyt kuitenkin pakkaan taas juoksureppuun kartan ja kompassin, ja menen itikoiden seuraksi metsään. Minä, Venla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti