keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Vihdoin NUTS ja ultraneitsyyden menetys!

Joku saattaa muistaa sen kun mainitsin pari vuotta sitten (?) täällä NUTS Pallas -haaveista. Olin ihastunut ikihyviksi luettuani kisaraportteja Pallas-Hetta -juoksusta ja paikka 55 km:n kisaan olikin jo varmistettuna viime vuodelle. Tein kuitenkin ”leenat”, eli hankin koipeeni vaihteeksi jonkun vaivan ja osallistuminen piti siirtää vuodella eteen päin. Jos seuraava rapsa kuulostaa tutulta, se johtuu siitä, että olen julkaissut sen melkein samanlaisena eräässä juoksuaiheisessa Fb-ryhmässä. Tässä kuitenkin hieman pidempi versio:

Viime vuoden osallistumisen peruuntuminen oli sen verran kova paukku kaiken vuosikausien juoksuepäonnen päälle, että tänä vuonna en sovitellut lomaa NUTSin yhteyteen, enkä varannut majoitusta tai kyytejä ajoissa. Viimeiseen päivään asti olin melko varma, ettei tämä tule tapahtumaan. Kevään Karhunkierroskin piti perua flunssan takia, varmasti jotain sattuu taas. Jos nyt listaan muutaman asian, minkä kuvittelin voivan pilata tämän: rasitusvamma, flunssa, mahatauti, tapaturma salilla/lenkillä/muissa treeneissä, liikenneonnettomuus, junan ja/tai bussin rikkoutuminen tai aikataulujen myöhästyminen, kyydin oharit, liikennetukko, porokolari, liukastuminen banaaninkuoreen, auton alle jääminen suojatiellä, terrori-isku, joku hullu sattumapuukottaja, tulipalo… Näitähän riittää! Lopetin släkkäämisen hyvissä ajoin (ettei vaan mene nilkka), suunnistamaan tai muuten metsään en uskaltanut mennä enää viikkoon (samasta syystä). Itse asiassa viimeiseen viikkoon en uskaltanut käydä enää oikein missään, ettei vaan sattuis mitään. :D Koska olin viimeiseen asti melko varma, etti tule tapahtumaan, en myöskään panostanut kamalasti tankkaamiseen tai muuhun valmistautumiseen. Söin mitä sattuu, join aivan liian vähän. Varusteita rupesin katselemaan lähtöä edeltävänä iltana ja totesin siinä samassa, että luottotrikoot ovat väärässä kodissa. Noniin, voi paska. Nyt en ainakaan voi juosta! Juoksin kyllä saman tien urheiluliikkeeseen katsomaan, olisiko siellä samanlaisia. Olisin ostanut hinnalla millä hyvänsä. Vaan ei ollut. Tämä on paha enne.

Kun olin perjantaina perillä majapaikassa Hetassa, alkoi se valjeta: tämä taitaa tällä kertaa olla totta! (Vai tuntuuko kurkussa sittenkin pintä käheyttä, ehkä flunssanpoikanen?) Paniikki. Epäusko. Into ja kauhu, kaikki yhtä aikaa. Oikea jalkapohja oli kiukutellut vähän viimeiset pari viikkoa (no tietysti JOTAIN harmia pitää olla), joten olin ihan varma, että siitä tulee ongelma. Olin ehkä 90-prosenttisen varma, että niin tulee tapahtumaan. Pelotti. Ehkä kuulostaa hassulta, mutta ei minua se matkan pituus pelottanut. Myöskään maasto ei pelottanut, sillä rumuan metsissä ja mäissä aika paljon ja juoksen pääasiassa poluilla. Mutta toisaalta olen viimeiset vuodet juossut määrällisesti tosi vähän. Siis tosi vähän. Muuta treeniä kyllä tulee aika paljon. Minua pelotti, mikä paikka rupeaa oireilemaan ja missä kohtaa. Mitä henkistä taistelua tulee olemaan edetä kivun kanssa. Mitä jos en pysty edes kävelemään, miten pääsen pois tunturista. Jos joudun keskeyttämään, miten pääsen siitä henkisesti yli. Eikä minulla ole siellä ketään tuttua, joka ymmärtäisi. Lähden sinne yksin ja sitten ryven itsesäälissä ihan itsekseni, eikä kukaan lohduta.

Jostain kumman syystä meteoriitti ei pudonnut päälle eikä mitään muutakaan katastrofaalista sattunut ennen h-hetkeä. Lähtömerkkiä odotellessa itketti ensimmäisen kerran. NYT se tapahtuu ihan oikeasti! Katselin ympärilläni olevia juoksijan näköisiä ihmisiä ja ajattelin, mitä ihmettä minä rapakuntoinen pullervo teen täällä? Mutta heti kun letka lähti hiljalleen kiipimään rinteeseen, mieli alkoi tyyntyä. Ihanaa, mäki! Pitkä mäki! Meno tosin tuntui hirmu hitaalta monen monta ekaa kilometriä ja olisi ihan kamalasti tehnyt mieli juosta. Katselin kävelevää ihmisletkaa ja ajattelin, ettei liki 700 ihmistä voi olla väärässä. Varmaan siis kannattaa kävellä. Minähän en tiedä tästä mitään, olen ensimmäisellä ultramatkallani. Olen täällä nöyränä oppityttönä ja otan varman päälle. En ajattele kelloa, sillä ei ole mitään väliä. Kunhan pääsen maaliin omin jaloin. Se tuntuisi tässä tilanteessa lottovoitolta.

Jalkapohjassa tuntui vähän ekat 5-7 kilometriä. Ei nyt kipua, mutta sellaista tuntemusta, joka vähän huolestutti. Sitten se tuntemus jossain vaiheessa vaan katosi, eikä tullut takaisin. Miten epätodellista! Siinä vaiheessa kun tajusin kaiken tuntuvan helpolta ja kivuttomalta, itkin jälleen. Juoksin mitä upeimmissa maisemissa, kaikki tuntui täydelliseltä ja minun oli maailman paras olla. Vaikka olen ollut aina niin tyytymätön kroppaani monin eri tavoin, nyt kiitin sitä mielessäni ja liikutuin taas. Kiitos, ettet olekaan ihan huono ja anteeksi, että olen sinulle niin tyly.

Eka huolto oli jossain 26 kilometrin paikkeilla. Sinne tullessa alkoi jo tulla orastava tunne siitä, että ehkä tämä meneekin hyvin loppuun asti? Voisiko sittenkin olla niin? Olo oli voimallinen, jalat vielä hyvissä voimissa. Matkanteko oli ihanaa ja aika meni kuin siivillä. Suurimman osan ajasta taitoin matkaa niiden aivan ihanien ihmisten kanssa, jotka olin tavannut edellisenä iltana majapaikassa. (Siis en ollutkaan enää yksin, olinkin saanut hetkessä ison tukun kavereita.) Välillä juoksin joidenkin muiden ihanien ihmisten kanssa. Välillä juteltiin, välillä laulettiin, välillä oltiin hiljaa. Liikutuin matkan aikana lukemattomia kertoja. Ajattelin, että minun kuulu sittenkin olla juuri täällä. Juuri tätä minä rakastan.

(Kuvitelkaa tähän kuva porolaumasta tunturin laella. Blogger ei nyt suostu sitä kuvaa tähän liittämään.)





Viimeisten kilometrien aikana, kun olin täysin varma, että pääsen maaliin, oli jo tosi vaikea olla itkemättä sellaista huutoitkua. Huutoitku ja juokseminen yhdessä on tosi vaikeaa. Nieleskelin ja ajattelin veitsiä, haarukoita, tiskejä... Niin ajattelen aina kun pitää hillitä tunteitaan. Luin sen jostain joskus. Maaliin tulo ei varmasti häivy mielestä ikinä, eikä kyllä mikään hetki tuolta reissulta muutenkaan. Minusta tuntuu, että se saattoi olla tähänastisen elämäni paras päivä. Olin tosi yllättynyt, ettei maalissa ollutkaan kaikkensa antanut olo, vaikka tietysti jalka jo painoi. Matkaa kertyi 57 kilometriä. Ei tuntunut siltä! Mihin se päivä hurahti?! Koko matka tuli mentyä matalilla sykkeillä, ei hapottanut, ei ollut jalkavaivoja ja kaikki imeytyi hyvin, joten siinäpä ne rakennuspalikat hyvävoimaisuuteen. Jättiläisreisistäni, jotka rakastavat mäkiä, oli varmasti myös etua. Tiedän varsin hyvin, että tarina olisi voinut olla joku toinen päivä aivan toisenlainen, mutta onneksi nyt oli tuollainen päivä. Olen niin kiitollinen tästä kokemuksesta, ettei sillä kiitollisuudella ole rajoja.

Minä olen ultrajuoksija ja minusta tuntuu, että se on juuri minun juttuni. Ja nimenomaan poluilla, metsissä, tunturissa, vuorilla… Paljon mäkiä, paljon luonnossa liikkumista. Mitään en rakasta niin paljon! Eivätkä ne mäet huuda, että sinä olet vääränlainen tai väärän kokoinen tänne. Silloin ei minunkaan pitäisi huutaa. Jälkipyykissä yritän myös torjua ne ajatukset, että olisi pitänyt mennä kovempaa kun kerran olisi ollut voimia ja että ei olisi pitänyt hengailla huollossa ja vessajonoissa niin pitkään. Ensimmäinen kerta on kuitenkin aina ensimmäinen ja nyt tiedän paremmin, mihin pystyn. Tuosta reissusta sain kyllä hitosti itseluottamusta ja uskoa kropan kestämiseen. Palautuminenkin meni tosi hyvin, vaikka siihen panostaminen oli samaa luokkaa valmistautumisen kanssa: heti kisaa seuraavana päivänä 12 tuntia bussissa ja junassa huonolla syömisellä ja juomisella, naurettavat yöunet ja heti seuraavana aamuna töihin. No mutta siitä huolimatta tällä hetkellä mikään paikka ei vaivaa ja juoksu tuntuu hyvältä. Varmaan tulen ottamaan vielä monia pohjakosketuksia juoksun kanssa tässä tulevina vuosina, mutta nyt tiedän, että niistä voi nousta. Ei kannata luovuttaa ikinä, kannattaa vaan lakata yrittämästä. Nauttia vaan.

Sen pituinen se. Vaikka toivottavasti näitä tulee vielä lisää… Minun pitäisi joskus ryhdistäytyä kirjoittamaan myös alkukesän patikoinneista Alpeilla, mutta jotenkin en vaan nyt meinaa saada aikaiseksi. Ehkä se päivä vielä tulee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti